Pitkä matka itsensä äärelle

IMG_2713

Valmentajamme Aila Polvinen kantoi taakkanaan edellisten sukupolvien arvoja ja tunteita. Havainnosta alkoi piinallinen tunneperimän tuuletus ja itsensä etsiminen.

Ne olivat jo kolmannet yt-neuvottelut samassa työpaikassa.

Toimistotyöntekijä Aila Polvinen oli läpeensä kyllästynyt. Niin kypsynyt, että suusta pääsi sammakoita ja hän purki kerrankin kiukkunsa ääneen. Sanoi työkavereiden kuulleen saaneensa tarpeekseen.

Hän, joka oli aina ollut kiltti tyttö.

Nainen, joka suostui töissä ihan kaikkeen.

– Sanoin, että nyt isken hanskat tiskiin. Yt-neuvotteluiden jälkeen työni ei vastannut enää ollenkaan sitä, johon olin aikoinani tullut. Unelmatyö oli muuttunut joksikin aivan muuksi.

Polvisen onneksi hän istui kiukkunsa kanssa keskellä työhyvinvointikoulutusta. Kouluttajan palaute sai hänet miettimään, miksi hän arvostaa tietynlaista työtä muttei toista.

– Oivalsin, että työn arvostus tulee lapsuudenkodistani, jossa työtä ja sen merkitystä ylikorostettiin. Ihminen ei ollut mitään, jos hänellä ei ollut hyvää työpaikkaa.

Polvinen oli saanut perinnön. Tunteita, jotka eivät oikeasti olleet hänen omiaan vaan syntyneet edellisten sukupolvien kokemuksista.

Siitä alkoi Polvisen tunneperimän piinallinen tonkiminen ja tuuletus.

Aila Polvinen kasvoi Kuhmossa. Samassa pihapiirissä sisarusten ja vanhempien kanssa asui sodan käynyt ukki. Ukki oli kerran joutunut jättämään omat ja naapureiden lehmät navettaan ja polttamaan oman kotinsa. Vanhalla miehellä oli selvästi paha olla, mutta ääneen hän ei puhunut, ei koskaan surrut. Sodan muistot painoivat silti hartioita, vaikeuttivat miehen hengitystä.

Samoin Polvisen vanhemmat olivat aina tyyniä ja vahvoja, tekivät paljon työtä. Kotona ei puhuttu asioista eikä itketty.

Mattojen aluset tulvivat.

Polvinen muistaa kerran murrosikäisenä paukauttaneensa oven isänsä nenän edestä kiinni.

– Isä avasi oven kaikessa rauhassa ja totesi, että se oli ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun noin käyttäydyt. Ei hänkään ollut saanut kotona ovia paukutella. Vanhempia täytyy kunnioittaa.

Ja niin Aila Polvinen oppi kiltiksi tytöksi. Ryttyily ei tullut mieleenkään, ei toisaalta vihan eikä surun näyttäminen. Nauraa hän sentään sai ja osasi.

Nyt Polvinen kokee, että murrosikä jäi silloin elämättä.

– Murrosikäisen pitäisi saada päästää pihalle sitä positiivista vihaa, mikä sisällä velloo. Se minulta jäi.

Polvisen mielestä piiloon sullotut tunteet lopulta sairastuttavat. Hän selittää esimerkiksi suvussa kulkenutta astmaa tunneperimällä. Keuhkolääkärin diagnosoima astma parani, kun Polvisen vaikea parisuhde päättyi. Hänestä se ei ollut sattumaa.

– On järkyttävä ajatus, miten paljon meillä voi olla niin sanottuja perinnöllisiä sairauksia, jotka voivat johtua padotuista tunteista, hän pohtii.

Aila Polvinen päätyi opiskelemaan tunneperimää. Hän halusi penkoa syitä ajatuksiinsatunteisiinsa ja  käytökseensä.

Työhyvinvointikolutuksessa Polvinen löysi työstään taas merkityksellisyyttä ja ymmärsi toisaalta, että työ on työtä, ei koko elämä eikä ihmisen mitta.

Kun Polvisen tyttäret raivosivat omaa murrosikäänsä, antoi äiti heidän paukutella ovia ja raivosi toisinaan itse yhtä antaumuksella. Hän ei ole taantumisestaan ja käytöksestään ylpeä, mutta uskoo, että ulos purkautuneet kauheudet, avoimesti jaetut tunteet, puhuminen ja lopulta anteeksi pyytäminen veivät perhettä eteenpäin ja puhdistivat koko suvun tunnetaakkaa.

– Naapuri totesi kerran tyttöjen murrosiän aikaan, että harakat eivät istu teidän katolla. Ei istu, ei, sanoin ja ymmärsin, että kävin itsekin murrosikääni vihdoin läpi. Siitä alkoi itsenäistymiseni ja lasten itsenäistyminen. Nykyään meillä nauretaan näille, puhutaan ja niistä opitaan.

Polvinen näkee kiltin tytön syndroomassa ja nuoruuden kielletyissä tunteissa syitä eroihin. Noin 40-vuotiaiden osuus kaikista avioeroista kasvaa koko ajan, ja eron haluaa yleensä nainen (elämänkaariteoria).

– Jos itsenäistymistä ei ole aikoinaan tapahtunut, se on käytävä läpi myöhemmin. Meistä kellään ei ole täysin onnellista lapsuutta, vaan elämme isän ja äidin käyttäytymismallissa, olemme heidän kloonejaan. Ja kun identiteettikriisi lopulta tulee, etsimme itseämme ja sitä, mikä osa on perittyä ja mikä omaa.

Aila Polvinen kysyy, miksi suomalaisessa yhteiskunnassa tunteet eivät saa läikkyä, vaikka ne kulkevat koko ajan mukanamme, töissä ja kouluissa. Hän toivoo, että esimerkiksi kouluissa tunteisiin kiinnitettäisiin huomiota, niille annettaisiin tilaa ja ne hyväksyttäisiin. Voisi olla jopa tunteiden kohtaamiseen ja ymmärtämiseen keskittyviä oppitunteja,

– Lapsille pitäisi edes jonkun sanoa, että on ihan ok raivota ja itkeä.

Myös kymmenen käskyä vaatii pikaista päivittämistä.

– Kunnioita lasta siinä missä isääsi ja äitiäsi, niin sen pitäisi kuulua.

Nykyään Polvinen antaa tunteidensa tulla, olla ja mennä. Hän yrittää tarkastella niitä ikään kuin ulkopuolinen ja kaivaa peilin esille, kun jokin kiukuttaa.

Tunteistaan on jokainen vastuussa itse, hän muistuttaa.

– Vanhemmilleni olen antanut anteeksi ymmärtämättömyyden ja sen elämisen mallin. Ikäisistäni suurin osa on kasvatettu samalla tavalla. Sodan trauma oli hirvittävä, sen olen nyt tajunnut.

Oheinen artikkeli on julkaistu Kainuun Sanomissa 23.8.2016. Artikkelin kirjoitti Tiina Suutari ja kuvat Anne Salminen. Artikkeliin on korjattu muutama asiavirhe.

Muita artikkeleita

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *