Salatut elämät – sisälläsi

Salatut elämät palaavat kesätauolta, toimittaja ilmoitti kun ajelin työmatkalta kotiin kajaaniin. Vaihdoin kanavaa.
Mieleni ei päässyt kanavasta yhtä helposti irti vaan jäi taas vatuloimaan aihetta.

Taisi olla vuosi 2006, kun illan korvassa lapset päivällisen ja pikkukakkosen jälkeen, asemoivat itsensä aikataulullisesti oikeaan aikaan ja jumittuivat television äärelle.
Alkoi Salatut elämät, jäin seuraamaan sitä. Kysyin lapsilta mikä ohjelmassa viehätti. Yritin saada keskustelua aikaan, turhaan. Seurasin aikani kaikilla vanhempien keinoilla uhkailulla, kiristyksellä ja lahjonnalla, jotta he lopettaisivat mielestäni tarpeettoman ohjelman katselun. Olin siihen mennessä itse luopunut uutisten katsomisesta, sillä halusin nähdä maailman mahdollisuuksien ja rakkauden kautta – en uhkien tai pelon kautta.
Yritin aktivoida lapsia osallistumaan kaikenlaisiin mukaviin puuhiin. Ulkoiluun, lautapeleihin ja kavereihin.
Yksin aikuisena kolmen lapsen kanssa, otti välillä voimille saada heidät pois television ääreltä.

Sitten koitti päivä, jolloin sanko tuli täyteen. Ilmoitusluontoisesti ilmoitin lapsille, että tänään uudenkarhea televisiomme pääsee Entringin kautta uuteen kotiin. Lapset epäuskoisena asiasta lähtivät kouluun. Sen jälkeen keräsin kaikki pienen naisen yliluonnollisen suuret voimat ja kannoin jäätävän painavan television peräkonttiin. Olin päättänyt, että meidän arjen ei tarvitse paeta salattuihin elämiin. Olin sitä mieltä, että arki olisi jotain muuta kuin seurata iltaisin toisten näyteltyä arkea. Todellisen arjen juhlahetken kokemukset jäisivät kokematta.

Saattoihan siitä traumoja jäädä lapsille. Mutta ehkä traumoja jäi siitäkin, että äiti rähjäsi ja hätyytti joka arki-ilta samaan aikaan lapsia television ääreltä, ilman heidän ymmärrykseen sopivia perusteluja. Yhtä kaikki, rauha laskeutui televisiosta luopumisen jälkeen. Rahaa kalliisiin lasten harrastuksiin meidän perheessä ei tuolloin ollut. Tutustuimme kaupungin tarjoamiin palveluihin: kirjastoja, museoita ja taide- ja uimahallia sopivina annoksia ulkoilun, pelien ja leikkien, sekä kodin remonttien kanssa. Lopulta tajusin mihin tarpeeseen moinen sarja on tullut. Sarjahan toimii loistavana pakopaikkana oman arjen kurjuutta vastaan. Se helpottaa oman elämän sietämistä. Ohjelmaa seuratessa voi verrata omaa arkea ja todeta, että meillä on kaikki hyvin. Miksi arki ei voisi olla tähtihetkiä pyykkivuoren valloituksesta villakoirien kesytykseen?

Arvelen, että on edelleen perheitä, joissa kiistellään samasta asiasta. Kaikissa perheissä ei luovuta televisioista. Tärkeää ehkä kuitenkin on, että ohjelmasta avoimesti kodeissa keskusteltaisiin, miten lapset ja nuoret kokevat ohjelman tapahtumia. Tällä tavalla vanhempien ja lasten välinen vuorovaikutus voi kehittyä. Se vahvistaa lapsen identiteettiä ja rohkaisee ilmaisemaan omia mielipiteitä. Tietenkin sillä edellytyksellä, että me vanhemmat hyväksyisimme lapsen mielipiteet ja antaisimme niille tilan, yrittämättä muuttaa sitä oman mielemme mukaiseksi.

Vanhempana voimme vain omalla esimerkillämme ohjata heitä. Jossain vaiheessa huomaamme kuitenkin toistavamme omien vanhempiemme toiminta- ja käyttäytymismalleja. Toisaalta voimme toimia juuri päinvastoin, koska olemme päättäneet toimia toisin kuin omat vanhempamme. Lapset kuitenkin pitävät huolen siitä, että luisut jossain vaiheessa toimimaan kuin omat vanhempasi – ellet ole itse löytänyt salattua elämää sisältäsi ja niitä mekanismeja ja päätöksiä, joita olet tehnyt tietämättäsi.

Onneksi armollisuus on ”keksitty” – vain keskeneräinen vanhempi voi kasvaa ja kehittyä yhdessä lasten kanssa.

Kolumni julkaistu Koti-Kajaanissa 12.9.2018