|

Someen eksynyt minäkuva

Katselin tässä taannoin vanhoja valokuvia. Löysin sieltä aivan hellyttävän kuvan tyttäristäni. He olivat pukeutuneet pelleiksi – kasvonaamiota unohtamatta. Liikutuin kovasti näkemästäni. Kuva muistutti ajasta, jolloin olin erityisen onnellinen ja täynnä rakkautta lapsiani ja elämääni kohtaan. Kuin elokuvana silmissäni kelautui aika, jolloin lapset olivat pieniä. Millaista elämä olikaan silloin, pyykki- ja tiskivuorien aikaan – se oli täynnä arjen juhlahetkiä – väsymyksestä, kiukuttelusta – iloon ja onnellisuuteen.

Kädessäni ollut yksi kuva sai aikaan sellaisen kiitollisuuden ja ilon menneestä, että päätin jakaa valokuvan facebookissa. Arvelin sen tuovan iloa myös facebook -kavereilleni. Ilokseni kännykkä pimputti, jokaisesta kuvan tykkääjästä. Välittyiköhän kuvani välityksellä myös se kiitollisuus elämästäni, pohdin.

Eipä aikaakaan kun puhelinkin jo alkoi soittamaan tuttua säveltä, 26-vuotias tyttäreni soitti. Iloissani ja sydän täynnä rakkautta vastasin puhelimeen. Ei kuulunut tervehdystä vaan tokaisu: laitoit sitten kuvan facebookiin. No niin laitoin. Kiva – sinäkin huomasit, iloisesti vastasin. Kuului seuraava tokaisu, et sitten kysynyt lupaa minulta. No en kysynyt, iloni hieman jo laantui. Ajattelin, kun kaikki muutkin jakavat kuvia lapsistaan. Tämä oli minun ensimmäinen kuva jonka laitoin, aloin jo selittelemään. Ei kai se niin vaarallista voi olla, yritin puolustella. No ei vaarallista, mutta tahdon itse määritellä kuinka näyn somessa – enkä tahdo näkyä pellenä siellä.

Siitä alkoi arvokeskustelumme tyttäreni kanssa. Kerroin kuinka ihanaa on seurata kuvia kavereiden lapsista ja lastenlapsista facebookissa. Ajattelin, että minullakin on ihanat lapset, jotka tahdon maailmalle esitellä. Mietipä äiti, tyttäreni aloitti, tänä päivänä kun perheeseen syntyy lapsi, tuskin napanuoraa on katkaistu kun ensimmäiset kuvat vauvasta välitetään facebookiin. Sairaalasta tultuaan mennään, hätäisesti äidin rintaa imemään oppineen, vastasyntyneen vauvan kanssa isoon markettiin ruokaostoksille kaikkien ärsykkeiden äärelle. Sitten onkin jo kastejuhla, josta kuvat välittyvät sadoille kavereille facebookiin. Saamme seurata kavereiden lasten ja lastenlasten syntymäpäiviä facebookista. Sitten onkin kohta rippijuhlat ja taas kuvataan. Sen jälkeen hääjuhlat ja taas jaetaan kavereille.

Sen jälkeen äiti, sinähän tiedät, hän jatkoi, lapsi jossain vaiheessa esittää itselleen kysymyksen kuka minä olen? Meneekö hän facebookiin katsomaan kuka hän on? Miten hän näkee itsensä ja oman elämänsä ilon ja juhlien alta? Me vanhemmat viitoitamme ymmärtämättämme lapsemme elämää omasta näkökulmastaan – toiveista ja odotuksista, joka on täysin erilainen kuin lapsen oma sisäinen näkökulma. Lapsi on kadottanut maailmaan jo syntymästä lähtien oman itsensä. Onko äiti ihme, jos ihmiset ovat eksyksissä itsestään tässä ajassa? Aloin keskustelumme aikana vähitellen ymmärtämään somen vaikutusta ihmisten eksymiseen ja kuinka me vanhemmat hyvää hyvyyttämme vahvistamme lapsiamme eksyttämään itseään. Näinkö me tahdomme itsemme ja lastemme olevan ulkoapäin ohjattavissa.

Tulee väkisin mieleen keskitysleiri-ajatus. Katsomme facebookissa mieleisiä kuvia ja videoita, kuulemme mieluista musiikkia. Uppoudumme täysillä facebookin ihmeelliseen maailmaan ja kadotamme itsemme. Itsensä kadottaminen on sama kuin henkinen kuolema. Alamme konemaisesti ohjautumaan yksikanavaisesti, tässä monikanavaisen maailman äärellä, ulkoapäin – ei siis ihme, että robotit ovat kohta älykkäämpiä kuin me ihmiset. Olemmeko vähitellen kadottamassa yhteyden siihen ihmisyyden osaan, joka erottaa meidät roboteista?

Kuinka me vanhemmat hyvää hyvyyttämme rakastamme lapsiamme täysin omista motiiveista ja vajavaisuuksista käsin. Kuinka keskeneräisiä rakkaudessamme todellisuudessa me vanhemmat olemme? Vanhemmuuden suorittamisen sijaan aito kohtaaminen, läsnäolo ja yhdessä tekeminen lapsen kanssa ovat parhaimmillaan kasvattamaan lapsen tervettä minäkuvaa itsestään. Harjoitellaan – eihän me koskaan vanhemmuudessakaan olla valmiita. Siksi tämä kasvumatka vanhempana onkin hienoa. Lopulta huomaamme kuinka lapsemme ovat kehittyneempiä kuin me vanhemmat – taitaa olla evoluution ehto.

Arvokeskustelu tyttäreni kanssa sai uuden näkökulmaan tähän some-aikaan. Kiitollisin mielin jätän facebookin lasteni kuvista vapaiksi. Ilolla kuitenkin nautin ja tykkään sinun lastesi ja lastenlastesi kuvista facebookista.

Muita artikkeleita

  • Rohkeutta olla se joka olet

    Miten monesti olenkaan onnistunut kadottamaan itseni ja yhtä monta kertaa tehnyt valtavan työn löytääkseni itseni uudelleen. Toistoja on kertynyt vuosien saatossa, tuskin siitäkään valmista tulee. Kuinka helppoa onkaan samaistua toisten tahtoon ja olla samaa mieltä toisten kanssa. Parviäly on loistava työpaikoilla kehittämisen asioissa, kun kaikki ovat sitoutuneita ja heillä on yhteinen tavoite. Ihmissuhteissa parviäly ja…

  • | |

    Milloin tunneperimän työstäminen on tarpeellista?

    Ylisukupolvinen tunneperimä voi vaikuttaa paitsi työpaikalla, myös yksilöiden ja perheiden elämään sekä dynamiikkaan, usein huomaamatta. On tärkeää tunnistaa, milloin ylisukupolvista tunneperimää tulisi tarkastella ja käsitellä. Tässä on muutamia merkkejä, jotka voivat viitata siihen, että tunneperimän työstäminen on tarpeellista. 1. Toistuvat ongelmat tai kaavat 2. Selittämättömät tunteet tai reaktiot 3. Kahden sukupolven väliset odotukset ja paineet…

  • |

    “Kohtaloasi ei ole määritelty tuotantovaiheessa”

    Sanoo Vuoden nuori yrittäjä Taneli Ristimeri ja jatkaa “Älä luovuta.” Monille meistä sanotaan jo lapsena, ettet voi kiivetä puuhun, koska olet liian pieni. Tai “Et vielä osaa ajaa polkupyörää.” Näin alitajuntamme on ladattu erilaisia uskomuksia kyvyttömyydestä, riittämättömyydestä tai jopa kelpaamattomuudesta. Nämä alitajuntaamme varastoidut uskomukset nousevat aikuisina pintaan, silloin kun olemme epämukavuusalueella ja silloin kun pitäisi…

  • Kannatko mummosi taakkaa?

    Keskustelin 77-vuotiaan äitini kanssa hänen äitinsä elämästään ja kokemuksista. Olin jo tiennyt pitkään, että äidin äitini kohtaamattomat tunteet vaikuttivat elämässäni juuri nyt. Olin päättänyt raottaa ovea myös mummoni tunneperimään, josta minulla oli epäilys omien elämäntapahtumien, unien ja itsetutkiskelun myötä. Oikea hetki keskustelulle tuli. Äiti soitti ja alkoi kertoa mielestään merkittävää unta. Oivalsin heti, että nyt…

  • Olet enemmän® -sinulle

    Muistelimme tiimiläisten kanssa mitä Olet enemmän® -koulutuksiin osallistuneet ovat saaneet; merkityksellisiä kohtaamisia, huippuhetkiä tunteiden vapautumisessa. – Läsnäolo-, tunne- ja kohtaamistaitoja – stressistä ja työn ylikuormituksesta ja kehon epämäärästen oireiden vapautumista ja havahtumista sille, kuinka paljon yksityiselämällä on vaikutusta työpaikalla – työpaikan ilmapiirin paraneminen – ihmissuhteet, suhde lapsiin ja omiin vanhempiin parantuneet Lisäksi ammatilliseen osaamiseen liittyviä…

  • |

    Kummeneeko asiat kumppania vaihtamalla?

    Työyhteisön ihmissuhteiden ja parisuhteen välillä on vain pieni ero. Molemmat pitävät sisällään tilanteita, joissa käydään samankaltaisia tunnetiloja sekä -prosesseja. Riittämättömyyttä, kyvyttömyyttä ja osaamattomuuttakin. Osittain nämä tunnemekanismit syntyvät ymmärtämättömyydestä ja siitä, ettemme tunne riittävästi itseämme – puhumattakaan kumppaniamme. Ajaudumme umpikujaan – tienhaaraan, jossa on tehtävä valinta – ottaa tai jättää? Kummeneeko tilanne vaihtamalla? Monet jättävät vanhan ja siirtyvät uuteen vapautuneena vanhoista…

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *