|

Someen eksynyt minäkuva

Katselin tässä taannoin vanhoja valokuvia. Löysin sieltä aivan hellyttävän kuvan tyttäristäni. He olivat pukeutuneet pelleiksi – kasvonaamiota unohtamatta. Liikutuin kovasti näkemästäni. Kuva muistutti ajasta, jolloin olin erityisen onnellinen ja täynnä rakkautta lapsiani ja elämääni kohtaan. Kuin elokuvana silmissäni kelautui aika, jolloin lapset olivat pieniä. Millaista elämä olikaan silloin, pyykki- ja tiskivuorien aikaan – se oli täynnä arjen juhlahetkiä – väsymyksestä, kiukuttelusta – iloon ja onnellisuuteen.

Kädessäni ollut yksi kuva sai aikaan sellaisen kiitollisuuden ja ilon menneestä, että päätin jakaa valokuvan facebookissa. Arvelin sen tuovan iloa myös facebook -kavereilleni. Ilokseni kännykkä pimputti, jokaisesta kuvan tykkääjästä. Välittyiköhän kuvani välityksellä myös se kiitollisuus elämästäni, pohdin.

Eipä aikaakaan kun puhelinkin jo alkoi soittamaan tuttua säveltä, 26-vuotias tyttäreni soitti. Iloissani ja sydän täynnä rakkautta vastasin puhelimeen. Ei kuulunut tervehdystä vaan tokaisu: laitoit sitten kuvan facebookiin. No niin laitoin. Kiva – sinäkin huomasit, iloisesti vastasin. Kuului seuraava tokaisu, et sitten kysynyt lupaa minulta. No en kysynyt, iloni hieman jo laantui. Ajattelin, kun kaikki muutkin jakavat kuvia lapsistaan. Tämä oli minun ensimmäinen kuva jonka laitoin, aloin jo selittelemään. Ei kai se niin vaarallista voi olla, yritin puolustella. No ei vaarallista, mutta tahdon itse määritellä kuinka näyn somessa – enkä tahdo näkyä pellenä siellä.

Siitä alkoi arvokeskustelumme tyttäreni kanssa. Kerroin kuinka ihanaa on seurata kuvia kavereiden lapsista ja lastenlapsista facebookissa. Ajattelin, että minullakin on ihanat lapset, jotka tahdon maailmalle esitellä. Mietipä äiti, tyttäreni aloitti, tänä päivänä kun perheeseen syntyy lapsi, tuskin napanuoraa on katkaistu kun ensimmäiset kuvat vauvasta välitetään facebookiin. Sairaalasta tultuaan mennään, hätäisesti äidin rintaa imemään oppineen, vastasyntyneen vauvan kanssa isoon markettiin ruokaostoksille kaikkien ärsykkeiden äärelle. Sitten onkin jo kastejuhla, josta kuvat välittyvät sadoille kavereille facebookiin. Saamme seurata kavereiden lasten ja lastenlasten syntymäpäiviä facebookista. Sitten onkin kohta rippijuhlat ja taas kuvataan. Sen jälkeen hääjuhlat ja taas jaetaan kavereille.

Sen jälkeen äiti, sinähän tiedät, hän jatkoi, lapsi jossain vaiheessa esittää itselleen kysymyksen kuka minä olen? Meneekö hän facebookiin katsomaan kuka hän on? Miten hän näkee itsensä ja oman elämänsä ilon ja juhlien alta? Me vanhemmat viitoitamme ymmärtämättämme lapsemme elämää omasta näkökulmastaan – toiveista ja odotuksista, joka on täysin erilainen kuin lapsen oma sisäinen näkökulma. Lapsi on kadottanut maailmaan jo syntymästä lähtien oman itsensä. Onko äiti ihme, jos ihmiset ovat eksyksissä itsestään tässä ajassa? Aloin keskustelumme aikana vähitellen ymmärtämään somen vaikutusta ihmisten eksymiseen ja kuinka me vanhemmat hyvää hyvyyttämme vahvistamme lapsiamme eksyttämään itseään. Näinkö me tahdomme itsemme ja lastemme olevan ulkoapäin ohjattavissa.

Tulee väkisin mieleen keskitysleiri-ajatus. Katsomme facebookissa mieleisiä kuvia ja videoita, kuulemme mieluista musiikkia. Uppoudumme täysillä facebookin ihmeelliseen maailmaan ja kadotamme itsemme. Itsensä kadottaminen on sama kuin henkinen kuolema. Alamme konemaisesti ohjautumaan yksikanavaisesti, tässä monikanavaisen maailman äärellä, ulkoapäin – ei siis ihme, että robotit ovat kohta älykkäämpiä kuin me ihmiset. Olemmeko vähitellen kadottamassa yhteyden siihen ihmisyyden osaan, joka erottaa meidät roboteista?

Kuinka me vanhemmat hyvää hyvyyttämme rakastamme lapsiamme täysin omista motiiveista ja vajavaisuuksista käsin. Kuinka keskeneräisiä rakkaudessamme todellisuudessa me vanhemmat olemme? Vanhemmuuden suorittamisen sijaan aito kohtaaminen, läsnäolo ja yhdessä tekeminen lapsen kanssa ovat parhaimmillaan kasvattamaan lapsen tervettä minäkuvaa itsestään. Harjoitellaan – eihän me koskaan vanhemmuudessakaan olla valmiita. Siksi tämä kasvumatka vanhempana onkin hienoa. Lopulta huomaamme kuinka lapsemme ovat kehittyneempiä kuin me vanhemmat – taitaa olla evoluution ehto.

Arvokeskustelu tyttäreni kanssa sai uuden näkökulmaan tähän some-aikaan. Kiitollisin mielin jätän facebookin lasteni kuvista vapaiksi. Ilolla kuitenkin nautin ja tykkään sinun lastesi ja lastenlastesi kuvista facebookista.

Muita artikkeleita

  • Kohtaamisen ammattilaisen kokemus

    Kallen muutosmatka Sain puhelun perjantaina ja liikuttunut miesääni tahtoi jakaa oman tarinansa Olet enemmän® -kohtaamisen ammattilaisen korttikoulutuksesta. Liikutuin, sillä moni ei ole tahtonut jakaa kokemuksiaan, vaan pitää ne asiat tiukasti itsellään. Tahdon huutaa maailmalle, mitä elämässäni on muuttunut koulutuksessasi, hän jatkoi. Tässä sinulle Kallen tarinan luettavaksi, hänen luvallaan: Kalle on 45-vuotias toimitusjohtaja, joka oli käynyt syksyllä 2021 työterveyspsykologin…

  • Kun suru koskettaa työntekijää

    Työyhteisöjä on monen kokoisia, mitä isompi työyhteisö, sitä useammin joku työntekijä menettää lähiomaisensa.  Merkitystä on myös sillä, onko läheisen kuolema äkillinen vai parantumattoman sairauden seurausta, jolloin työntekijä on yleensä puhunut läheisensä sairastamisesta ainakin lähimpien työtovereiden kesken. Työpaikan surumuistaminen on pieni mutta tärkeä ele, joka jää mieleen. Se voi olla kukkalähetys, kirja tai kortti. Läheisimmät työkaverit voivat…

  • Huono parisuhde sairastuttaa

    Iltalehden hämmentävä otsikko pysäytti jokin aika sitten minut. Huomasitko sinäkin tämän? Hyvä että näitäkin asioita tutkitaan, mutta siltikin varoisin moista otsikkoa. Olen samaa mieltä, että ihmissuhteilla on vaikutusta terveydentilaamme. Syy ei kuitenkaan taida olla näin yksiselitteinen. Meillä on tapana katsoa ihmissuhde asioita, ikään kuin olisimme ihmissuhteissamme ulkopuolisia. Tämä tarkoittaa sitä, että näemme toisessa sellaisia asioita,…

  • |

    Tunneviestintä työpaikalla

    Tarkkaile hetken aikaa ympäristösi viestintää, työpaikalla, kotona ja vapaa-aikana harrastuksissa. Mitä kuulet ja millä sävyllä? Sanat, joilla on merkitys ja tunne, josta syntyy työyhteisön ja kodin tunneilmapiiri. Työpaikoilla henkilöstöjohtamisen vaikeus syntyy juuri viestinnän, reaktion ja tulkinnan väärinkäsityksistä. Onko ilmapiiri sellainen kuin tahdot sen olevan? Jos vastasit kyllä, niin älä jatka enää lukemista. Sinun kohdallasi asiat ovat…

  • Miesten päivä 10.3. – Saanko liputtaa?

    Kolumni Koti-Kajaanissa 13.3.2019 Nappasin joulun aikaan vintistä vanhat ja vähän käytetyt monot. Eteisessä ne ovat siitä asti muistuttaneet tulevasta naistenpäivän tapahtumasta, jonka itselleni lupasin. Muistan mummolan narusiteiset lasten sukset, varmaan isäni vanhat. Innostuin suksista ja laitoin ne jalkaani. Laskin vitivalkoisella hangella alas viettävää peltoa pitkin. Mäen alla oli jarrutettava ja käännyttävä takaisin. Mitäpä muuta osasin…

  • Rakkauden pyyntöjä ja tunnetaitoja

    Tuskin kukaan on voinut välttyä vihapuheilta viime aikoina. Vihapuheita on eri tavoin koetettu vaientaa. Kuten aikoinaan kasvatuksessa vahvistimme ”Kilttejä tyttöjä” ja näistä ”Kiltin tytön” –syndroomista edelleen kärsitään. Tätä kaavaa toistamme yhä. Monet näistä vihan tukahduttamista ihmisistä kärsivät masennuksesta tai muita psyykkisistä oireista Näemmekö vihapuheen taustaa, joka synnyttää pettymysten sarjan, surun ja kohtaamattoman inhimillisen rakkauden kaipuun….

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *