Tuppisuu vai Ruuneberi?

”Puhuminen on hopeaa – vaikeneminen kultaa. Pieni tieto – iso ääni, Iso tieto – pieni ääni. Viisas tietää paljon, mutta puhuu vähän. Puhuu kuin Runeberg.” Näitä sananlaskuja kulttuurissamme riittää. Suomalainen avoimuuden ja puhumisen kulttuuri on ikivanhaa.

Kuinka ihmeessä vuorovaikutusta voimme edes kehittää, kun puhumisen kulttuurimme on syvällä solumuistissa. Sananlaskujen myötä niistä on tullut uskomuksia. Ei siis ihme, että meille jatkuvalla syötöllä tarjotaan vuorovaikutustaito –koulutuksia.

Lasten ja vanhempien välinen vuorovaikutus perustuu valtasuhteeseen, jossa lapsen tehtävä on, ainakin perinteisesti uhkailun, kiristyksen ja lahjonnan jälkeen, alistua. Tänä päivänä se on voinut kääntyä toisinpäinkin, vanhemmat ovat väsyneet ja lapsen tahto ohjaa perheessä.

Lapsi aistii sen minkä me vanhemmat jätämme sanomatta. Ristiriita sanottujen sanojen ja sanoittamatta jääneiden tunteiden välillä saa vääristymän vuorovaikutukseen. Lapsi alkaa tulkitsemaan. Hän alkaa sopeuttamaan omia toimintoja sekä kehittämään keinoja kuinka hän saisi rakkautta, hyväksyntää tai haluamansa.

Materian valtakaudella unohdimme, ettei lapsi tullut perheeseen vain saamaan maallista materiaa, vaan hänellä on meille vanhemmille opetustehtävä vanhemmuuden kehittymisessä. Sitä mukaa kun tiedostamme tämän opetustehtävän, kehitymme vanhempina kohtaamaan lapsemme sellaisina kuin he ovat, pyrkimättä muuttamaan heitä itsemme kaltaisiksi.

Tietämättämme toistamme samaa tai juuri päinvastaista toimintatapaa mitä olemme lapsuudessamme oppineet. Mikä sitten on oikea tapa kommunikoida ihmissuhteissa? Ollako tuppisuu vai Ruuneberi? Ehkei asia niin mustavalkoinen olekaan. Tuppisuulla voi olla yhtä tärkeää kerrottavana kuin Ruuneberillä, joka suoltaa sanoja sanomatta mitään. Molemmilla on erilaisia tunteita, häpeää, syyllisyyttä, pelkoa tai kiukkua jotka estävät meitä puhumasta, sitä mitä sisimmässämme todella tahdomme.

Päädyin kauan sitten lomalla ollessani tanskalaisen ja hollantilaisen iloisten rouvien pöytään kahvilassa. Heidän pöydässä oli paikka vapaana. He ottivat minut avosylin vastaan ja aloittivat tykittämään kysymyksillään? En ehtinyt vastaamaan heidän kysymyksiin, pari kertaa yritin ja sitten luovutin. Parin tunnin puhetulvan päätteeksi toinen heistä kysyi miksi en puhu heille ja toinen rouva samaan aikaan kysyi miksi suomalaiset eivät puhu. Puhetulvasta pyörryksissä sain lopulta tilaa sanoa: ”me suomalaiset puhumme silloin kun meillä on asiaa.” Puheenmeteli lakkasi. Huokasin, nousin seisomaan ja kiitin lämminhenkisestä sekä opettavaisesta keskusteluhetkestä, halasin molempia ja kävelin yltiöväsyneenä merenrantaan hengittämään. Hotellille kävellessä nauroin itselleni, ettei tästä kohtaamisesta tainnut montaakaan tyylipistettä kertyä.

Vuorovaikutuksen kulttuuria pohtiessani olen tullut siihen tulokseen, että se on vaativa laji. Onnistuminen siinä edellyttää läsnäoloa, aitoa ja tasavertaista kohtaamista sekä tilanteen ja tunteen hyväksyntää ja toiselle tilan antamista. On hyvä tiedostaa mihin vuorovaikutuksella pyrimme – hajottamaan vai rakentamaan? Molempia tarvitaan.

Vuorovaikutus lähtee sinusta itsestäsi. Se miten ajattelet ja puhut toiselle – ajattelet ja puhut itselle. Alitajuntasi kuulee tämän kaiken ja ottaa sen totuudekseen ja kehosi solumuisti muuntuu lämmin ajatus kerrallaan. Ajattelusi täyttyköön myötätunnosta, ilosta, aitoudesta ja rohkeudesta – joka todellisuudessa olet.