Kaipaus äidin ja isän syliin

Ihmissuhteet ovat muuttuneet siitä äitiemme ja isiemme liittojen. Puhumisen kulttuuri on tullut ihmissuhteisiin, yhdessä oleminen on lisääntynyt vapaa-ajan lisääntymisen myötä, miesten ja naisten töitä ei enää eritellä. Nainenkin osaa vaihtaa autoon renkaat yhtälailla kuin mies laittaa ruokaa ja siivota.

Siltikin parisuhteessa elävät kokevat enemmän yksinäisyyttä kuin koskaan aiemmin. Miksi? Vaikka maailman muutokset vaikuttavat ihmissuhteissammekin, onko parisuhteemme jääneet henkisellä tasolla 50 -luvulle? Ei sillä että siinä jotain pahaa tai väärää olisi. Olemmeko onnistuneet raahaamaan äitiemme ja isiemme välisen suhteen omaan parisuhteeseemme? Onko puhuminen jäänyt sille arjen tasolle, jossa keskustellaan miten töissä meni, moneltako pääset töistä, kumpi hakee lapset/käy kaupassa, mitä tänään syödään. Arjen kysymyksiä riittää.

Olisiko arjen juhlahetki vain muutaman sanan päässä päivittynyt 2000-luvulle? Näytät kivalta – mukavaa työpäivää, kosketus poskelle ja suukko huulile – vai oletko unohtanut kun raadollinen arki painaa tikittävän kellon tavoin,  merkiksi ajan loppuvan jossain vaiheessa. Hyvä on tiedostaa ajan rajallisuuskin. Ajan loppumisesta käsin elämä ohjautuu suoritukseen, jossa toisen lisäksi unohdat myös itsesi ja lapsesi. Tärkeän tukiverkon, joka pitää huolen siitä, että jaksat työssäsi.

Parisuhde on merkittävä itsensä kehittymisen mahdollisuus, jossa irtipäästämisen – sitoutumisen, arvostuksen – arvottomuuden, pelon – rakkauden ja tahdon -tasapainoa kysytään jokaikinen päivä. Sen lisäksi tietoisuus ja tahto elää erilaista parisuhdetta kuin vanhempamme. Mitä kaikkea se vaatiikaan?

Vaatimukset kaikilla elämänalueilla on lisääntyneet merkittävästi, näin myös parisuhteissa. Onko sekin syy, miksi niin monet suhteet kariutuvat kun yhdessä kasvamisen mahdollisuudet näyttävät päätyvän seinään? Onko meidän tarkasteltava millainen käsitys minulle itselleni on jäänyt parisuhteista? Millainen malli on jäänyt omien vanhempien parisuhteesta?

Jokaisella meistä on unelma, ainakin jollain tietoisen mielen tasolla, onnellisesta kumppanuudesta parisuhteessa ja odotuksia toisesta ihmisestä. Kun nämä toiveet eivät toteudu parisuhteessamme, koemme tulleemme hylätyksi. Samalla tulemme hylänneeksi itsemme kun alamme arvioimaan itseämme, kysymme olenko riittävä kumppanina tai toisaalta helposti kaipaus sisällämme luo mahdollisuuksia kohdata sellaisia ihmisiä, joka juuri palveleekin sen hetkistä tarvetta – keskusteluyhteyttä ja ymmärrystä.

Mitä parisuhde sinulle tarkoittaa? Millaisilla arvoilla sinä olet parisuhteessasi? Arvostanko itseäni toisen rinnalla itsenäni vai kumppanin jatkeena? Millaisia unelmia, toiveita ja odotuksia sinulla on parisuhteesta? Voisitko lakata odottamasta? Sehän jo omalla voimallaan kutsuu pettymystä luokseen.

Ihminen tänä päivänä kaipaa kosketusta enemmän kuin milloinkaan. Isiemme ja äitiemme kosketuksen kaipuun odotukset näkyvät useinmiten parisuhteessa pettymyksinä ja turhautumisina. Kosketus perinteisesti on tarkoittanut merkkiä seksuaalisesta halusta ja tarpeesta. Olisiko kosketuskin hyvä päivittää 2000 -luvulle? Kosketuksen kaipuu on syvällä solutasollamme, siellä missä elämänkohtalomme ja sotiemme haavat kaipaavat hoivaa, hyväksyntää, rakkautta ja parantumista. Kosketus vahvistaa sitä turvallisuuden tunnetta, josta olemme jääneet vajaiksi lapsuudessamme. Vanhempamme eivät omassa keskeneräisyydessään ole ymmärtäneet kosketuksen merkitystä elämässämme.

Pidetään huoli, että me ottaisimme haltuun omassa suhteessamme kosketuksen merkityksen ihmisen elämässä ja näin lapsemme ja lastenlapsemme saavat kokemuksen hyväksyvästä ja rakastavasta kosketuksesta.