“Helevettiin koko mies”

Tokaisi syvästi uskovainen mummoni kuolinvuoteellaan minulle tasan 36 vuotta sitten.
Hän oli sairastanut jo pitkään vähitellen etenevää syöpää, mieli terävänä kuin partaveitsi viimeiseen asti. Loppuajasta hän vain toivoi kuolemistaan. Eräänä päivänä menin katsomaan häntä ja hän sanoi silmät kiinni kivuissaan sydäntä rinnastaan repien, kumpa vain tuo sydän lakkaisi toimimasta. Jatkoin keskustelua: pääset sitten ukin luokse. Samassa mummon silmät rävähtivät auki, silmät säkenöiden katkeruutta hän tokaisi sellaisella voimalla: ”Helevettiin koko mies. Samaan paikkaan en mene!” Jäin sanattomaksi ja keskustelu päättyi. Mummo kuoli seuraavana päivänä.

Mummo on sisäisesti puhutellut minua jo useammankin vuoden ajan. Olen käynyt vuosittain hänen kotiseudullaan Karjalassa, Yläjärvellä ja Ägläjärvellä. Tämä vuosi jäi väliin kun olin sairaalassa ja minulta poistettiin iso kasvain munasarjasta. Syvällinen pohdinta tunneperimän näkökulmasta oli paikallaan.

Mummon tarinaa muistelin: Hän joutui Karjalasta lähtemään kolmen lapsen, anopin ja lehmien kanssa kohti tuntematonta. Mies haavoittui sodassa vuonna -41 ja 5 kuukautta myöhemmin hän kuoli sotasairaalaan. Parisuhde ei ollut unelmaliitto. Hän hautasi miehensä kaksi kertaa. Ensimmäisen kerran Hankasalmen kirkkomaahan ja toisen kerran kotiseudulle Karjalaan. Lopullinen asuinpaikka Mummolle, hänen anopilleen ja lapsille löytyi Savosta, jonne hän rakensi kodin. Mummo eli yksin loppuelämänsä, häneltä leikattiin kohdusta 2,5 kg:n hyvänlaatuinen kasvain. Vuosikymmeniä myöhemmin hän sairastui hitaasti etenevään syöpään.

Kelasin mummon elämää ja olin kiitollinen, etten ollut katkera miehille. Olen ihaillut isääni ja hänen elämäänsä kuinka hän siirtolaislapsena oli saanut hyvän elämän sota-ajan lapsuuden vaikeuksista huolimatta. Olin isän tyttö ja pääsin rakennusalalle työskentelemään työyhteisöihin, joissa oli pääsääntöisesti miehet työkavereina. Miehet olivat mukavia, selkeitä ja reiluja työkavereita. 25 –vuotta rakennusalalla vierähti mukavasti miesten maailmassa.

Ystävättäreni kateellisina puhuivat, että onhan minulla hyvä kun komeiden miesten kanssa sain tehdä työtä. Ymmärtämättömänä tajusin, etten ollut nähnyt miehiä tällaisesta näkökulmasta. En kyennyt muistamaan oliko miehellä ollut silmälaseja, partaa tai oliko hän tumma tai vaalea. En nähnyt tai katsonut miestä. Se kainalo, josta monena iltana kaipasin, vain puuttuu. Miksiköhän? Hyvä ja pitkäaikainen ystäväni on sanonutkin minulle, että olet kyllä ansainnut miehen rinnallesi.

Onneksi en ollut katkera miehille. Peilasin omaa elämääni mummoni elämään. Kasvatin yksin 3 lasta, peruskorjasin 3 hirsitaloa, josta viimeisimmässä nimeämässäni Muistojen Mummolassa (hitsi mikä nimikin) asun 17 –vuotiaan poikani kanssa. Olen juuri toipumassa hyvänlaatuisen ison munasarjakasvaimen poistosta. Hämmentyneenä huomaan kuinka samankaltaista elämää olen mummoni kanssa elänyt.

Olinko kuitenkin katkera, vaikken sitä tunnistanutkaan? Olinko kantanut mummoni tunnetta kehoni solumuistissa? Niin tai näin, mikä totuus olikaan löysin katkeruuden tai mikä este se olikaan, joka on näyttäytynyt minulle vuosien ajan monin eri tavoin:

1. Työssä ponnistelin kaikkeni, että minut hyväksyttäisiin tasavertaisena kuin miestyökaverini
2. Ajattelin, että esimieheni on kykenemätön hoitamaan tehtäviä, koska hän ei osannut mielestäni hoitaa asioita oikealla tavalla (=minun oikeaksi ajattelemalla tavallani)
3. Kehoni oireili rakennusurani aikana epämääräisesti. Erilaiset kivut, selkä ja niska – hartiaseudun oireet vaivasivat vuosia.
4. Pyrin parisuhteessa muuttamaan miestäni – oman mieleni mukaisesti
5. Parisuhteen päätyttyä yksikään mies ei päässyt lähelleni vuosiin.
6. En välittänyt ulkonäöstäni tai painosta
7. Keskityin vain työn tekemiseen
8. Olin ankara itseäni kohtaan – hyvän vastaanottaminen on ollut vaikeaa

Olinko sittenkin katkera – tai kantanut mummoni tunneperimää sisälläni?

Tahdoin vapautua tästä näkymättömästä elämäni esteestä. Oivalsin, meditoin ja tein harjoituksia. Tällä hetkellä sydämeni on täynnä kiitollisuutta ja rakkautta pakahtumiseen saakka. Jos vain maapallossa olisi kahvat tai edes yksi, niin kääntäisin sitä niin, että jokainen maapallon olento voisi kokea rakkautta ja vapautta omassa elämässään.

Totta vai tarua, tutkittua tai tutkimatonta – Elämän polku on kuitenkin ihmeellinen ja jokainen meistä kaipaa elämäänsä rakkautta ja vapautta. Minä tahdon kokea Rakkauden ja Vapauden syvemmin elämässäni. Hengitän vapauden kautta ja löydän sitä kaiken aikaa enemmän ja enemmän. Ehkä Sinäkin tahdot.