|

Someen eksynyt minäkuva

Katselin tässä taannoin vanhoja valokuvia. Löysin sieltä aivan hellyttävän kuvan tyttäristäni. He olivat pukeutuneet pelleiksi – kasvonaamiota unohtamatta. Liikutuin kovasti näkemästäni. Kuva muistutti ajasta, jolloin olin erityisen onnellinen ja täynnä rakkautta lapsiani ja elämääni kohtaan. Kuin elokuvana silmissäni kelautui aika, jolloin lapset olivat pieniä. Millaista elämä olikaan silloin, pyykki- ja tiskivuorien aikaan – se oli täynnä arjen juhlahetkiä – väsymyksestä, kiukuttelusta – iloon ja onnellisuuteen.

Kädessäni ollut yksi kuva sai aikaan sellaisen kiitollisuuden ja ilon menneestä, että päätin jakaa valokuvan facebookissa. Arvelin sen tuovan iloa myös facebook -kavereilleni. Ilokseni kännykkä pimputti, jokaisesta kuvan tykkääjästä. Välittyiköhän kuvani välityksellä myös se kiitollisuus elämästäni, pohdin.

Eipä aikaakaan kun puhelinkin jo alkoi soittamaan tuttua säveltä, 26-vuotias tyttäreni soitti. Iloissani ja sydän täynnä rakkautta vastasin puhelimeen. Ei kuulunut tervehdystä vaan tokaisu: laitoit sitten kuvan facebookiin. No niin laitoin. Kiva – sinäkin huomasit, iloisesti vastasin. Kuului seuraava tokaisu, et sitten kysynyt lupaa minulta. No en kysynyt, iloni hieman jo laantui. Ajattelin, kun kaikki muutkin jakavat kuvia lapsistaan. Tämä oli minun ensimmäinen kuva jonka laitoin, aloin jo selittelemään. Ei kai se niin vaarallista voi olla, yritin puolustella. No ei vaarallista, mutta tahdon itse määritellä kuinka näyn somessa – enkä tahdo näkyä pellenä siellä.

Siitä alkoi arvokeskustelumme tyttäreni kanssa. Kerroin kuinka ihanaa on seurata kuvia kavereiden lapsista ja lastenlapsista facebookissa. Ajattelin, että minullakin on ihanat lapset, jotka tahdon maailmalle esitellä. Mietipä äiti, tyttäreni aloitti, tänä päivänä kun perheeseen syntyy lapsi, tuskin napanuoraa on katkaistu kun ensimmäiset kuvat vauvasta välitetään facebookiin. Sairaalasta tultuaan mennään, hätäisesti äidin rintaa imemään oppineen, vastasyntyneen vauvan kanssa isoon markettiin ruokaostoksille kaikkien ärsykkeiden äärelle. Sitten onkin jo kastejuhla, josta kuvat välittyvät sadoille kavereille facebookiin. Saamme seurata kavereiden lasten ja lastenlasten syntymäpäiviä facebookista. Sitten onkin kohta rippijuhlat ja taas kuvataan. Sen jälkeen hääjuhlat ja taas jaetaan kavereille.

Sen jälkeen äiti, sinähän tiedät, hän jatkoi, lapsi jossain vaiheessa esittää itselleen kysymyksen kuka minä olen? Meneekö hän facebookiin katsomaan kuka hän on? Miten hän näkee itsensä ja oman elämänsä ilon ja juhlien alta? Me vanhemmat viitoitamme ymmärtämättämme lapsemme elämää omasta näkökulmastaan – toiveista ja odotuksista, joka on täysin erilainen kuin lapsen oma sisäinen näkökulma. Lapsi on kadottanut maailmaan jo syntymästä lähtien oman itsensä. Onko äiti ihme, jos ihmiset ovat eksyksissä itsestään tässä ajassa? Aloin keskustelumme aikana vähitellen ymmärtämään somen vaikutusta ihmisten eksymiseen ja kuinka me vanhemmat hyvää hyvyyttämme vahvistamme lapsiamme eksyttämään itseään. Näinkö me tahdomme itsemme ja lastemme olevan ulkoapäin ohjattavissa.

Tulee väkisin mieleen keskitysleiri-ajatus. Katsomme facebookissa mieleisiä kuvia ja videoita, kuulemme mieluista musiikkia. Uppoudumme täysillä facebookin ihmeelliseen maailmaan ja kadotamme itsemme. Itsensä kadottaminen on sama kuin henkinen kuolema. Alamme konemaisesti ohjautumaan yksikanavaisesti, tässä monikanavaisen maailman äärellä, ulkoapäin – ei siis ihme, että robotit ovat kohta älykkäämpiä kuin me ihmiset. Olemmeko vähitellen kadottamassa yhteyden siihen ihmisyyden osaan, joka erottaa meidät roboteista?

Kuinka me vanhemmat hyvää hyvyyttämme rakastamme lapsiamme täysin omista motiiveista ja vajavaisuuksista käsin. Kuinka keskeneräisiä rakkaudessamme todellisuudessa me vanhemmat olemme? Vanhemmuuden suorittamisen sijaan aito kohtaaminen, läsnäolo ja yhdessä tekeminen lapsen kanssa ovat parhaimmillaan kasvattamaan lapsen tervettä minäkuvaa itsestään. Harjoitellaan – eihän me koskaan vanhemmuudessakaan olla valmiita. Siksi tämä kasvumatka vanhempana onkin hienoa. Lopulta huomaamme kuinka lapsemme ovat kehittyneempiä kuin me vanhemmat – taitaa olla evoluution ehto.

Arvokeskustelu tyttäreni kanssa sai uuden näkökulmaan tähän some-aikaan. Kiitollisin mielin jätän facebookin lasteni kuvista vapaiksi. Ilolla kuitenkin nautin ja tykkään sinun lastesi ja lastenlastesi kuvista facebookista.

Muita artikkeleita

  • Kohtaa siellä missä olet – ja tule kohdatuksi

    Se syvyys jolla itsesi tunnet, on se missä voit toisen kohdata. Se tila jossa olet vielä itsellesi läsnä turvallisesti syvenee itsetuntemuksen myötä. Kehollisesti tietoisena ja vastuussa omista tunteistaan. Jos toisen ihmisen tilaan saa tulla, sinne missä hän juuri nyt tarvitsee tukea ja turvaa syntyy paranemista. Jossain siellä missä on aitous, rakkaus, luottamus ja hyväksyntä on…

  • Kosketus – vuorovaikutuksen tunnekädenjälki

    Me suomalaiset olemme tunnettuja koskemattomuudestamme. Sanan varsinaisessa merkityksessä, vierastamme toisen ihmisen koskettamista. Nykyinen ja tuleva sukupolvi on jo kehittyneempi tässä suhteessa. Sanonta pojasta polvi paranee, toimii tässäkin. Mikä kosketuksesta tekee sitten niin vaikean? Kosketuksessa tulemme lähelle toista, jolloin kohtaamme itsessämme toisen herättämän tunteen. Ja vähä kerralla tulemme näkyväksi itsellemme ja paljastumme. Näin siis tapahtuu, jos…

  • | |

    Tukahdutetun surun 5 vaikutusta

    Elämäntilanne, jossa suru on aktivoitunut ja nousseet pintaan, on voinut olla sellainen, jolloin sinun on vain pitänyt toimia ja selviytyä jolloin tunteet on pitänyt vain tukahduttaa. Usein kiire ja arjen tilanteet menevät tunteidemme ohitse. Emme ymmärrä tukahdutettujen tunteiden seurauksia. Kohtaamaton ja tukahdutettu suru voi aiheuttaa ihmisessä monenlaisia fyysisiä, emotionaalisia ja psyykkisiä vaikutuksia. Nämä vaikutukset voivat ilmentyä…

  • |

    Rakkauden taikoja

    Varmistithan sinä naimaonnesi ja tulevaisuutesi Juhannuksena? Muistelen joskus nuorena sitoneeni 7 kukkaa heinällä yhteen ja laittaneeni sen tyynyn yöksi alle. Siitäkös heinänuhani pillastui. Kaivosta olisi kuulemma nähnyt tulevan puolison kuvan, mutta silmät rähmällään oli muuranneet ne umpeen. Sulho jäi näkemättä. Nykyisin kävellään juhannussaunan yhteydessä takapuoli edellä kohti puupinoa.  Millaiseen halkoon takapuoli osuu, sellaisen rakastajan saa….

  • Kohtaamisen ammattilaisen kokemus

    Kallen muutosmatka Sain puhelun perjantaina ja liikuttunut miesääni tahtoi jakaa oman tarinansa Olet enemmän® -kohtaamisen ammattilaisen korttikoulutuksesta. Liikutuin, sillä moni ei ole tahtonut jakaa kokemuksiaan, vaan pitää ne asiat tiukasti itsellään. Tahdon huutaa maailmalle, mitä elämässäni on muuttunut koulutuksessasi, hän jatkoi. Tässä sinulle Kallen tarinan luettavaksi, hänen luvallaan: Kalle on 45-vuotias toimitusjohtaja, joka oli käynyt syksyllä 2021 työterveyspsykologin…

  • |

    Työhyvinvointikoulutusta tytölle miesten maailmassa

    Tänä päivänä kuulen keskustelua naisten arvostamisesta työyhteisöissä. Ohessa oma kokemukseni 80-luvulta miesten maailmassa. Olin ensimmäisessä oikeassa työpaikassa ja innoissani siitä. Elettiin vuotta 1981, olin tuolloin 17-vuotias, joten minulla ei ollut vielä ajokorttia. Ensimmäinen työpäivä oli tutustumista toimistotehtäviin ja kirjoituskoneeseen. Onneksi meillä kotona oli kirjoituskone, jolla olin kirjoitellut omaksi ilokseni. Toisena työpäivänä sain tehtäväksi sain viedä…

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *