|

Someen eksynyt minäkuva

Katselin tässä taannoin vanhoja valokuvia. Löysin sieltä aivan hellyttävän kuvan tyttäristäni. He olivat pukeutuneet pelleiksi – kasvonaamiota unohtamatta. Liikutuin kovasti näkemästäni. Kuva muistutti ajasta, jolloin olin erityisen onnellinen ja täynnä rakkautta lapsiani ja elämääni kohtaan. Kuin elokuvana silmissäni kelautui aika, jolloin lapset olivat pieniä. Millaista elämä olikaan silloin, pyykki- ja tiskivuorien aikaan – se oli täynnä arjen juhlahetkiä – väsymyksestä, kiukuttelusta – iloon ja onnellisuuteen.

Kädessäni ollut yksi kuva sai aikaan sellaisen kiitollisuuden ja ilon menneestä, että päätin jakaa valokuvan facebookissa. Arvelin sen tuovan iloa myös facebook -kavereilleni. Ilokseni kännykkä pimputti, jokaisesta kuvan tykkääjästä. Välittyiköhän kuvani välityksellä myös se kiitollisuus elämästäni, pohdin.

Eipä aikaakaan kun puhelinkin jo alkoi soittamaan tuttua säveltä, 26-vuotias tyttäreni soitti. Iloissani ja sydän täynnä rakkautta vastasin puhelimeen. Ei kuulunut tervehdystä vaan tokaisu: laitoit sitten kuvan facebookiin. No niin laitoin. Kiva – sinäkin huomasit, iloisesti vastasin. Kuului seuraava tokaisu, et sitten kysynyt lupaa minulta. No en kysynyt, iloni hieman jo laantui. Ajattelin, kun kaikki muutkin jakavat kuvia lapsistaan. Tämä oli minun ensimmäinen kuva jonka laitoin, aloin jo selittelemään. Ei kai se niin vaarallista voi olla, yritin puolustella. No ei vaarallista, mutta tahdon itse määritellä kuinka näyn somessa – enkä tahdo näkyä pellenä siellä.

Siitä alkoi arvokeskustelumme tyttäreni kanssa. Kerroin kuinka ihanaa on seurata kuvia kavereiden lapsista ja lastenlapsista facebookissa. Ajattelin, että minullakin on ihanat lapset, jotka tahdon maailmalle esitellä. Mietipä äiti, tyttäreni aloitti, tänä päivänä kun perheeseen syntyy lapsi, tuskin napanuoraa on katkaistu kun ensimmäiset kuvat vauvasta välitetään facebookiin. Sairaalasta tultuaan mennään, hätäisesti äidin rintaa imemään oppineen, vastasyntyneen vauvan kanssa isoon markettiin ruokaostoksille kaikkien ärsykkeiden äärelle. Sitten onkin jo kastejuhla, josta kuvat välittyvät sadoille kavereille facebookiin. Saamme seurata kavereiden lasten ja lastenlasten syntymäpäiviä facebookista. Sitten onkin kohta rippijuhlat ja taas kuvataan. Sen jälkeen hääjuhlat ja taas jaetaan kavereille.

Sen jälkeen äiti, sinähän tiedät, hän jatkoi, lapsi jossain vaiheessa esittää itselleen kysymyksen kuka minä olen? Meneekö hän facebookiin katsomaan kuka hän on? Miten hän näkee itsensä ja oman elämänsä ilon ja juhlien alta? Me vanhemmat viitoitamme ymmärtämättämme lapsemme elämää omasta näkökulmastaan – toiveista ja odotuksista, joka on täysin erilainen kuin lapsen oma sisäinen näkökulma. Lapsi on kadottanut maailmaan jo syntymästä lähtien oman itsensä. Onko äiti ihme, jos ihmiset ovat eksyksissä itsestään tässä ajassa? Aloin keskustelumme aikana vähitellen ymmärtämään somen vaikutusta ihmisten eksymiseen ja kuinka me vanhemmat hyvää hyvyyttämme vahvistamme lapsiamme eksyttämään itseään. Näinkö me tahdomme itsemme ja lastemme olevan ulkoapäin ohjattavissa.

Tulee väkisin mieleen keskitysleiri-ajatus. Katsomme facebookissa mieleisiä kuvia ja videoita, kuulemme mieluista musiikkia. Uppoudumme täysillä facebookin ihmeelliseen maailmaan ja kadotamme itsemme. Itsensä kadottaminen on sama kuin henkinen kuolema. Alamme konemaisesti ohjautumaan yksikanavaisesti, tässä monikanavaisen maailman äärellä, ulkoapäin – ei siis ihme, että robotit ovat kohta älykkäämpiä kuin me ihmiset. Olemmeko vähitellen kadottamassa yhteyden siihen ihmisyyden osaan, joka erottaa meidät roboteista?

Kuinka me vanhemmat hyvää hyvyyttämme rakastamme lapsiamme täysin omista motiiveista ja vajavaisuuksista käsin. Kuinka keskeneräisiä rakkaudessamme todellisuudessa me vanhemmat olemme? Vanhemmuuden suorittamisen sijaan aito kohtaaminen, läsnäolo ja yhdessä tekeminen lapsen kanssa ovat parhaimmillaan kasvattamaan lapsen tervettä minäkuvaa itsestään. Harjoitellaan – eihän me koskaan vanhemmuudessakaan olla valmiita. Siksi tämä kasvumatka vanhempana onkin hienoa. Lopulta huomaamme kuinka lapsemme ovat kehittyneempiä kuin me vanhemmat – taitaa olla evoluution ehto.

Arvokeskustelu tyttäreni kanssa sai uuden näkökulmaan tähän some-aikaan. Kiitollisin mielin jätän facebookin lasteni kuvista vapaiksi. Ilolla kuitenkin nautin ja tykkään sinun lastesi ja lastenlastesi kuvista facebookista.

Muita artikkeleita

  • |

    “Helevettiin koko mies”

    Tokaisi syvästi uskovainen mummoni kuolinvuoteellaan minulle tasan 36 vuotta sitten. Hän oli sairastanut jo pitkään vähitellen etenevää syöpää, mieli terävänä kuin partaveitsi viimeiseen asti. Loppuajasta hän vain toivoi kuolemistaan. Eräänä päivänä menin katsomaan häntä ja hän sanoi silmät kiinni kivuissaan sydäntä rinnastaan repien, kumpa vain tuo sydän lakkaisi toimimasta. Jatkoin keskustelua: pääset sitten ukin luokse….

  • |

    Johtaminen on valinta

    Olin pari viikkoa sitten kuuntelemassa Randy Gagea. Hän kertoi aiheesta, että johtaminen on valinta. Sekös pisti kriittisen mieleni pohtimaan inhimillisen johtamisen näkökulmasta tarkastella moista väitettä. Inhimillisen johtamisen näkökulmia on viisi. Ensimmäinen niistä on itsensä johtaminen. Jos Randy on sitä mieltä, että johtaminen on valinta, täytyy itsensä johtaminen olla myös valinta. Itsensä johtaminen syntyy kurinalaisuudesta, tahdon…

  • Akrobatiaa ja roolisuorituksia työpaikoilla

    Kuulen ja huomaan päivittäin kuinka työssään olevat ihmiset tekevät mitä kummallisimpia roolisuorituksia ja akrobaattitemppuja, jotta selviytyvät työpäivästään oman kyvyttömyyden tai riittämättömyyden tunteen kanssa. Kaikki nämä temput ja roolisuoritukset ovat esimiehen, työkavereiden ja asiakkaiden kanssa erilaisilta. Jokainen kohtaaminen tapahtuu eri roolista käsin, jotka ovat syntyneet strategioista, joita olet valinnut jo hyvin varhain. Ei ehkä sinulla, ajattelet. Tarkkaile…

  • | |

    Milloin tunneperimän työstäminen on tarpeellista?

    Ylisukupolvinen tunneperimä voi vaikuttaa paitsi työpaikalla, myös yksilöiden ja perheiden elämään sekä dynamiikkaan, usein huomaamatta. On tärkeää tunnistaa, milloin ylisukupolvista tunneperimää tulisi tarkastella ja käsitellä. Tässä on muutamia merkkejä, jotka voivat viitata siihen, että tunneperimän työstäminen on tarpeellista. 1. Toistuvat ongelmat tai kaavat 2. Selittämättömät tunteet tai reaktiot 3. Kahden sukupolven väliset odotukset ja paineet…

  • | | |

    Tarvitaanko enää kehityskeskusteluita?

    Miten teidän organisaatiossa pidetään kehityskeskustelut? Unohtuiko kehityskeskustelut etätyöhön siirtymisen yhteydessä?Kiinnostaako enää ketään kehityskeskustelut? Unohtuiko lähijohtajan tavoitteet ja työhyvinvointi? Kehityskeskustelun merkitys on monimuotoinen ja tärkeä sekä työntekijälle että organisaatiolle. Se tarjoaa mahdollisuuden avoimeen ja rakentavaan keskusteluun paitsi työntekijän myös lähijohtajan kehittymisestä, tavoitteista ja työhyvinvoinnista. Vahvistuisiko työnantajamielikuva? Kehityskeskustelu auttaa työntekijää tunnistamaan omat vahvuutensa ja kehityskohteensa työssä. Keskustelu…

  • Sanoja Äidille

    Katseeni tavoittaa sinut Äitini.   Sinä katsot minua silmiin.   Hymyilen sinulle, hymyilet minulle.   Silmäni kertovat sinulle lämmöstäni, myötätunnostani,   enkelin siiven herkkyydestä, hauraudesta elämän.   Merkittävä katse minulta sinulle ja sinulta minulle.   Se rakentaa sillan välillemme ja lähentää sydämiämme.   Sinä riität sellaisena kuin olet, minä riitän tällaisena kuin olen.  Inhimillisinä ja aitoina toinen toisillemme. Minna Huusko

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *