Syyllisyys – tie vastuuseen

Kolumni Koti-Kajaanissa 17.10.2018

Radio työmatkalla kertoi koulukiusaamisesta. Toimittaja puhui lakiuudistuksesta, jonka mukaan kiusaaja voitaisiin siirtää toiseen kouluun. Jopa kurkussani alkoi kuristamaan pienen lapsen puolesta. Aikuiset ymmärtämättöminä ja kykenemättöminä kohdata lapsen pahaa oloa siirtävät tunteen toisaalle ja ratkaisee asian siirtämällä lapsen toiseen kouluun.

Mitä jos lapsi syntyessään on tullut auttamaan meitä aikuisia? Mitä jos lapsen tehtävä on auttaa meitä aikuisia näkemään sen mitä me emme omilta päämäärättömiltä ja epäolennaisilta asioilta näe? Lapsi niin kuin me aikuisetkin emme välttämättä osaa pukea sanoiksi kokemiamme tunteita. Kokemus on enemmän kuin tunteet.

Jo varhain pieni lapsi kantaa aikuisten huolia. Ehkä se on suurin väärinkäsitys ihmiskunnassa tai sitten suurin siunaus – kuka tietää. Huolet näkyvät pienestä lapsesta päiväkodissa ja myöhemmin koulussa, oppimisvaikeuksina ja haluttomuutena tulla kouluun.

Uhmaikä on lapsen ensimmäinen tahtoikä ja irtipäästämisen mahdollisuus vapautua hänelle kuulumattomista tunteista. Aikuisina ”tiedämme” kuinka asettaa rajat lapselle. Näillä rajojen asettelulla tukahdutamme lapselle sillä hetkellä ainoa keinon irtautua edes jostain hänelle kuulumattomista tunteista. Onneksi murrosikä antaa lapselle uuden mahdollisuuden. Tunteet ja oma tahto, joita nuori ilmaisee, tulkitsemme usein kapinointina. Entä jos se onkin nuoren tapa näyttää mikä meidän vanhempina ja kasvattajina tulisi ottaa vastuulleen.

Aikuisina otamme vastuun lapsesta. Pidämme huolen ruuasta, vaatteista, oppimisesta jopa lapsen harrastuksista. Olemmeko ladanneet lapsiin liian paljon omia tai meidän vanhempiemme täyttymättömiä toiveita ja odotuksia. Kuinka vanhempana voisin ottaa vastuuta omista huolistani ja tunteistani?

Aikuisina olemme ohjelmoitu vanhempien ja isovanhempien kohtaamattomista tunteista ja heidän toiveistaan. Tämä ”selkäreppu” työpaikoilla näkyy työn kuormittavuutena ja suhtautumistapoina työkavereihin, työhön ja sen tekemiseen sekä kokonaisvaltaiseen työhyvinvointiin.

Todellinen työmme alkaa kun aikuisina kohtaamme rohkeasti tilanteita, jotka syntyvät nykyhetken ja menneisyyden kokemusten yhteentörmäyksenä, hyväksyen tilanteet, jotka todellisuudessa ovat hienoja kasvun mahdollisuuksia niin kotona kuin työpaikoilla. Tällä tavoin jokainen kohtaaminen on mahdollisuus oppimiseen.

Väsyneenä vanhempana ja kasvattajana syyllistyminen on luonnollista. Syyllisyys on hyvä syy olla kohtaamatta sitä vastuuta, joka todellisuudessa aikuisille kuuluisi. Syyllistymisen sijaan meidän tulisi rohkeasti katsoa mikä on seuraava oppiläksyni jonka lapseni, kumppani tai työkaverini toiminnallaan näyttää minulle. Yksin kasvaminen vaikuttaa mahdottomalle.

Virheen pelkoa ei ole, on vain oppimiskokemuksia joista, voimme kehittyä. Armo pitää huolen lopusta.

Voimallista arjen kasvu- ja juhlahetkiä kainutlaatuisiin koteihin ja työpaikoille. Kasvetaan, kohdataan ja kehitytään yhdessä toisen ihmisen kanssa. Kasvua syntyy silloin kun ymmärrämme olevamme sekä syy että seuraus.

PS. Lakiesitys on poistunut listoilta.