Maailman lopusta – Maailman rauhaan

Ylen juttu 8.9. Saulin kommentista sai monen mielen syöksykierteeseen.

Luin jutun useampaan kertaan ja yhä mitä useammin luin, sen varmempi olin siitä, että kaikki on hyvin. En tarkoita sitä, etteikö tulisi olla hereillä maailman asioille tai että asiaa tulisi jotenkin vähätellä, vaan sitä, että meitä on nyt viimeiset kolme vuotta peloteltu jos minkäkin laisilla asioilla. Seurasin oman mielen liikkeitä juttua lukiessani, kuinka ensi reaktio laantui kun luin tekstin useampaan kertaan.

Kävin eilen, 83-vuotiaan, sodan kynnyksellä syntyneen, äitini luona. Näin huolen heti hänen silmistään. Tiesin, että hän oli uutisen lukenut. Samaan aikaan muistin -70 -luvulla oman, pirtissä istuvan, mummoni. Tullessamme hänen luokseen viikonloppuna hän kertoi -70 -luvulla pahimman uutisen, jonka oli lehdestä lukenut: Maailmanloppu tulee. Samaan aikaan elettiin energiakriisin aikaa, jolloin öljyn piti loppua juuri vähän ennen näitä tapahtumia Honkongilainen riehui Suomessa.

Mummolassa tuolloin oli kovin silloin kokemani ukkosen ilma, olin tuolloin kuusi vuotta. Valvoimme isän kanssa yön ja seurasimme vintin ikkunasta kovaa ukkosmyrskyä, joka valollaan valaisi ajoittain koko vinttihuoneen. Kysyin isältä, oliko tämä se maailmanloppu? Rauhallisella äänellä hän sanoi, että tämä on vain ukkonen, jota meidän tulee opetella kunnioittamaan. Muistan vieläkin sen tuntemuksen kehossa, joka tuli siitä kunnioitus -sanasta. Ryhtini suoristui ja aloin rukoilemaan, niinkuin mummoni oli opettanut. Tiesin, etten voinut muuta tehdä kuin kunnioittaa sitä luonnonvoimaa, jota isäni kanssa seurasimme vintin ikkunasta. Kun ukkonen laantui lopulta, isäni otti radion ja alkoi etsiä ulkomaisia kanavia, mitä tietoa sieltä oli saatavilla. Arvelin, sen liittyvän Maailmanlopun asioihin, koska radiosta alkoi kuulumaan mitä kummallisimpiä ja eri kielillä puhuvien toimittajien ääniä. Luottamus isääni kasvoi ja tunsin hänen seurassaan oloni turvalliseksi. Ennen aamua, sateen ja ukkosmyrskyn lakattua, nukahdin äidin viereen.

Energiakriisissä -70 -luvulla oli suurin pelko öljyn loppumisesta. Sähköä säännösteltiin joka toinen ilta kahden tunnin ajan klo 18-20. Tiesimme sähkön säännöstelystä etukäteen, joten söimme sähköjen aikaan ja sähköjen sammuessa sytytimme kynttilät. Pelasimme korteilla ja lautapeleillä kynttilän valossa tai olin isäni kanssa pihahommissa. Nyt 50 vuotta myöhemmin ei vieläkään öljy ole loppunut.

Honkongilaisen tulo Suomeen oli suuri ihmetyksen kohde minulle. Isäni oli tuolloin Rauhanturvatehtävissä, minun ollessa 4 -vuotias. Odotin pienen mustahiuksisen Sombrero-hattuisen hymyilevän miehen tulevan Suomeen. Ihmettelin miksiköhän hän oli niin pelottava. Kaikki vain puhuivat kuinka paljon ihmisiä kuolee kun Honkongilainen tulee. Aistin äidin huolen minun selviytymisestä, sillä olin koko lapsuuteni sairastanut. Muistan kuinka päätin, etten tuota pettymystä äidille. Päätin selviytyä – ja selvisin. Eräänä lauantai-iltana odotin olohuoneen ikkunan äärellä isääni lomalta Rauhanturvatehtävistä. Näin ruskettuneen isän kainalossa minun kokoisen nuken, kun vilkutin riemulla hänelle. Ei tuonut sitä Sombrero-hattuista Hongkongilaista miestä mukanaan. Tiesin vain, että olimme turvassa isän saapuessa kotiin, kaikilta Hongkongilaisilta.

Tiedän, että nämä kokemukset ovat jättäneet jälkensä paitsi minuun, myös koko kansaan. Samalla tavalla tämä nykyinen maailman tilanne jättää jälkensä kaikki lapsiin, nuoriin, aikuisiin ja ikäihmisiin nytkin. Yhä varmemmin uskon erilaisiin elämässä toistuviin sykleihin. Myös pelon huiputkin tulevat sykleittäin aivan kuten elämänkaaren vaiheet? Mitä jos voisitkin vaikuttaa yhteiskunnallisiin ja jopa gloobaaleihin sykelihin työstämällä sitä omaa elämänkaaren sykliä ja löytää kaikista sykleistä mahdollisuus uuteen ja uudistumiseen. Mitä jos kaiken pelon alta löydämme rakkauden – sen suurimman voiman, jolla tuomme maailmaan rauhaa – jokainen ihminen omalta osaltaan?

Tärkeintä mitä juuri nyt voit tehdä on olla provosoitumatta mistään uutisista, pysyä läsnä itselle sille ainoalle hetkelle, joka on nyt. Kuten mummoni sanoi, silloin on rukoiltava silloin, kun et voi muutakaan. Rukouksen voima on käsittämättömän suuri, sillä kutsumme sitä rakkauden voimaa laskeutumaan itseemme ja ympäristöömme. Hengitä syvään, katso korkeuksiin ja rukoile. Sen jälkeen voit olla turvallinen aikuinen, jota lapsi rinnallasi kaipaa yhtä paljon kuin sinäkin.

Maailman rauha lähtee maailmassa olevista ihmisistä – Sinusta ja Minusta. Kuinka paljon elämme rauhassa ja sovussa itsemme kanssa, sen helpompaa meidän on elää tässä maailmassa rauhassa. Uskon, kun keskittyessämme kiitollisuuteen ja siihen rakkauteen, jota olemme, voimme muuttaa maailmaa rakkaudellisempaan suuntaan. Se on sitä paljon puhuttua tunnetyöskentelyä parhaimmillaan, jota tarvitaan päiväkodeissa, kouluissa, laitoksissa, kodeissa ja työpaikoilla ja maailmassa.